Valintojen valtameri

Yleinen

Kevätauringon innoittamana suuntasin pari viikkoa sitten pyöräostoksille. Kauppa käykin kuumimmillaan: on mallia, väriä, kokoa, hybridiä, lukkopoljinta jne. Varaa mistä valita. Niin hienoa kun runsaudenpulan voisi kuvitella olevan, pyörän hankinta tuntui kovin hankalta. Miten osaan tehdä oikean päätöksen?

Luin vuoden alussa Barry Schwartz kirjan The paradox of choice (2004). Schwartz kuvaa siinä vaihtoehtojen runsauden haastetta hyvinvoinnillemme. Valinnanvapaus on hienoudessaan kaksiteräinen miekka. Yritin soveltaa kirjan oppeja ajankohtaisessa pyöräprojektissani. Miten luovia vaihtoehtojen valtameressä ja välttää rampauttavaa runsaudenpulaa?

Ongelma 1. Jahkailu

Ystävällinen myyjä jaksaa kärsivällisesti odottaa, kun ajan liikkeen edustalla ympyrää kuudetta kertaa. Vie kauheasti energiaa kokeilla kaikkia vaihtoehtoja ja vertailla ja pohtia. Minut valtaa halu maksimoida päätökseni hyödyt. Löytää paras mahdollisen vaihtoehto.

Ratkaisu: Käytän harkittua vapaudenriistoa

Rajaan tietoisesti päätöksentekoprosessiani ehkäistäkseni maksimoinnin houkutusta. Päätän etukäteen, että käyn enintään kolmessa kaupassa ja päätös tulee tehdä kuluvan viikonlopun aikana.

Päättäminen on raskasta touhua. Rutiinit ja totutut toimintamallit keventävät päätöksenteon kuormaa. Tämä myös auttaa meitä pysymään haluamassamme ruodussa (vrt. katsonko tv:tä vai menenkö lenkille). Itsekuri on lihas, joka väsyy, kun sitä käyttää. Joten sen varaan ei kannata laskea liian montaa päätöstä. Kuten sanonta kuuluu: itsekuri hyvä – systeemi parempi.

Ongelma 2. Päättämättä jättäminen

Saan pyörän ostettua. Huh. Olin jo vähällä heittää pyöräilyhanskat tiskiin.

Valinnanvaikeus aiheuttaa toisinaan sen, että päätös jää kokonaan tekemättä. Ja tämä on jo isomman kokoluokan ongelma. Pelko väärästä valinnasta saa välttelemään valinnan tekemistä. Esimerkkejä tästä ovat kultturillemme tyypilliset ihmisuhteiden kulutusjuhla ja duunisurffailu. Uskallanko sitoutua (teenkö valinnan) ja osaanko iloita valinnastani (vai haihattelenko muita missattuja mahdollisuuksia)?

Ratkaisu: Valitsen valinnanpaikkani

Laitan pyörät sivuun ja pysähdyn miettimään: kuinka tärkeä valinta todella on? Kuinka paljon energiaa siihen kannattaa laittaa?

Schwartz kehottaa minua valitsemaan valinnanpaikkani: eli käyttää energiani olennaisiin kysymyksiin. Usein liioittelemme valintojen merkittävyyttä onnellisuutemme kannalta. Monissa päätöksissä on järkevää tyytyä riittävän hyvään. Ja tehty päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan.

Ongelma 3. Katuminen ja missatut mahdollisuudet

Nyt minulla on uudenkarhea pyörä. Jes. Mutta kappas, ympärilläni alkaakin näkyä toinen toistaan hienompia kulkupelejä. Tv ja lehdet syytää mainoksia ja hehkutusta. Missatut vaihtoehdot herättävät ajatuksia: olisikohan tuo ollut sittenkin parempi? Tämä vertailu lisää tyytymättömyyttäni valintaani sekä vähentää niin innolla odottamaani työmatkapyöräilyn iloa.

Ratkaisu: Tässä ja nyt -fokus

Kun ajatus juoksee muissa maailmoissa ja vaihtoehdoissa, unohtuu helposti ne mahdollisuudet jotka tästä hetkestä löytyy. Pyrin toteuttamaan asennetta: I give my best shot! Olen valinnut tämän pyörän ja vaikka se ei ole täydellinen, se rullaa hyvin ja mahdollistaa pyöräilyn nautinnon.

Yritän myös välttää vilkuilua naapurin pyörätelineeseen ja vertailemista omaa ratsuani heidän peleihinsä. Schwartzin mukaan sosiaalinen vertailu on yksi suurimmista riskeistä päätösten vatvomiseen.

Ongelma 4. Ylisuuret odotukset

Pyörälle asettamani odotukset ohjaavat paljolti pyöräilykokemustani. Jos odotukseni ovat olleet korkeat kiinnitän herkemmin huomiota pyörän vikoihin ja epäkohtiin. “Voi hitsi, ei tää ookaan niin kivaa.”

Ratkaisu: Madallan odotuksiani.

Yritän pitää odotukseni kohtuullisina jo pyöräkaupassa. Riittää kun pyörä on kevyt polkea ja asento on mukava. Odotusten madaltaminen suurentaa todennäköisyyttä, että olen valintaani tyytyväinen.

Odotusten madaltaminen onkin kimurantti ohje, jos sitä yrittää soveltaa laajemmassa mittakaavassa. Ymmärrän pointin, mutta pitäähän sitä uskaltaa myös haaveilla! Voikin olla, että jos ei odota suuria ja tyytyy siihen mikä on tarpeeksi hyvä, ei objektiivisesti saavuta parasta mahdollista. Schwatrz kuitenkin osuvasti tähdentää, että ihmiset jotka ”tyytyvät” ovat tyytyväisempiä valintoihinsa, kuin ne jotka hakevat aina maksimaalista onnea. Vastaus löytynee taas kerran kultaiselta keskitieltä. Jotkut kriteerit täytyy toki olla, mutta ei pidä jatkuvasti odottaa parempaa ja hienompaa. Haaveilu antaa virtaa ja suuntaa (helpottaa myös tekemään valintoja), mutta onni löytyy ainoastaan tästä hetkestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.